Asiakkaan mummolan navetan ylisillä oli säilössä paksuja koivulankkuja ja mäntypöllejä, jotka oli sahattu aihioiksi alunperin joskus 80-luvulla. Niistä oli tarkoitus tulla mummolle perinteinen pihapöytä – mutta aika ajoi projektin ohitse, eikä mummokaan enää olisi päässyt pöydän ääreen kahvittelemaan hoitokotiin muutettuaan.

Mummo kuitenkin halusi, että materiaali päätyy hyötykäyttöön. Niinpä kun lapsenlapsi tarvitsi työtiloihinsa kahvihuoneen ja samalla neuvottelutilan pöytää, päätettiin toteutus ideoida niistä.

Miikka suunnitteli pöytädesignia yhdessä silloisten ranskalaisten puuseppäharjoittelijoiden, Raphaelin ja Valentinin kanssa materiaalin pohjalta. Perinteikästä ranskalaista puuseppätaitoa opiskelleet pojat pääsivät tekemään tuttavuutta rouheaan suomalaiseen puuntyöstöön, kun he esimerkiksi ideoivat, että pöytien ja penkkien jaloiksi tulevat mäntytukit poltetaan mustiksi.

Rouhean pöydän kansilankut on lovettu puusepäntarkasti runkojen muotoon. Kansilankut ovat toisissaan kiinni lohenpyrstöliitoksin toteutetuilla tukisarjoilla. Mäntyjalat on polttamisen jälkeen harjattu ja öljyvahattu värittömällä vahalla – kansi taas on käsitelty kellastumista taittavalla sekä värittömällä öljyvahalla.

Pöytä on ollut monen keskustelun aloittajana toimistossa ollessaan, ja onpa se käynyt tapahtumissakin lainassa. Mäntytukkien syykuviot erottuvat selkeästi, eikä ole harvinaista, että aina palaverien aikana yhden jos toisen sormet eksyvät sivelemään vuosirenkaita.

Puuterapiaa parhaimmillaan.