Kun suvun järvenrantapalstalla kasvanut koivu oli nuori, sen ympärillä laidunsivat lampaat. Ne tuotiin kesäkotiinsa venekyydillä kirkonkylältä, ja siellä ne saivat käyskennellä makoisalla heinäpellolla koko kesän. Myöhemmin lampaat vaihtuivat traktoriin ja heinä perunaan, kunnes suvun poika rakensi palstalle kotitalon perheelleen.

Koivu seurasi pihapiirin muuttumista ja lasten kasvamista, kunnes tuli sen aika päätyä taloa lämmittämään. Isäntä oli jo ehtinyt kaataa puun ja pätkiä sen polttopuumittaan, kun hän huomasi puukalikoissa jotain erikoista: poikkeuksellisen upeat ja voimakkaat loimukuviot. Harmituksesta toivuttuaan hän pisti halot varastoon erilleen – ehkä niistä voisi jotain pientä joskus askaroida?

Vaimon syntymäpäivät lähestyivät, ja lahjaideaksi oli mietitty meiltä uutta ruokasalin pöytää. Isäntä sitten kysyi, saisiko loimukuviota hyödynnettyä jotenkin pöydän kannessa. Yritetään – me tuumasimme. Totta kai on haastavampaa lähteä tekemään jo tietyssä mitassa olevasta puumateriaalista, mutta ideoimme lopulta loimukoivuista raitamaisia kuvioita, jotka upotettiin muuten siististä, lähes oksattomasta koivusta tehtyyn pöytään.

Kookkaan, 220 cm pitkän ja 100 cm leveän pöydän pääty- ja keskitukisarjat vietiin keskemmälle pöytää, jolloin niitä ei näe sivusta katsottuna ja yleisilme kevenee. Alaspäin kapenevat jalat ulkonevat hitusen, ja kantta on viistottu puolesta välistä alkaen, mikä myös lisää keveyttä. Öljyvahakerros korostaa ilmeikästä loimukuviota.

Asiakkaat ovat jo ehtineet viettää monia perhejuhlia ja lastenlasten palapelintekohetkiä pöydän ääressä, jonka syntytarinaa on mukava kertoa muillekin kahvin lomassa.

“Pöytä on todella hyvin tehty ja se on pysynyt jämäkästi muodossaan. Aina ohikulkiessaan on mukava katsoa, että siinä se pihapuu on. Tätä pöytää ei varmasti hävitetä ikinä.”